Nuorempana veneilyssä on hienoa kun saa kavereiden kanssa ajella ympäri Saimaata erilaisissa kesätapahtumissa ja viettää yöttömiä öitä eri kaupunkien ja saariston satamissa. Eikä niistä tässä sen enempää… Jokaisellahan on omat muistonsa. Niissä sattuu ja tapahtuu… Jossain vaiheessa saattaa kuitenkin käydä niin, että kaveriporukka vaihtuukin puolisoon ja vieläkin myöhemmin saattaa käydä niin, että syntyykin jälkeläisiä ja miehistön koko kasvaa luonnollista kautta. Mikäpäs siinä. Systeemit hieman muuttuvat ja samalla tulee hieman vastuuta enemmän ja myös vastuu siitä, että veneily jää mieluisaksi harrastukseksi myös uusille miehistön jäsenille, joka kantaa mahdollisesti koko loppuelämän.
Kuva 1: Ruokatauko takakannella 2000-luvun alussa
Kun siis nämä pienet lapsukaiset ottavat oman paikkansa veneessä oppivat he moneesti jo pienenä merimiestaitoja ja myös ajamaan venettä sekä uimaan ja elämään luonnossa. Jo se pelkästään on iso pääoma tulevaa elämää ajatellen. Sehän on mukavaa ja palkitsevaa myös vanhemmille, vaikka hommassa on kuitenkin aina oma riskinsä.
Kuva 2: Saimaassa riittää ihmeteltävää
On mukavaa seurata vuosien aikana miten lapset innostuvat, tai sitten eivät, veneilystä mutta jos tarkastellaan veneilijän polkua heidän osalta, jotka jäävät harrastuksen pariin, löytyy hyviä merkkipaaluja matkan varrelta myöhemminkin muisteltavaksi. Tällaisia merkkipaaluja voivat olla vaikka uimataito luonnonvesissä, kalastuskokemukset, luonnonihmeiden kokeminen, merihätään joutuminen ja siitä selviäminen, oman osaamisen vahvistaminen ja tietysti myöhemmin se ensimmäinen oma venematka, jossa vanhempia ei enää olekaan mukana. Tämä onkin sitten ainutlaatuinen tapahtuma, jolla on laajat ja pitäaikaiset vaikutukset koko perheeseen.
Kuva 3: Kalastus on monelle perheelle ja lapsille tärkeää yhteistä tekemistä veneretkellä
Tuon ensiveneilyn jälkeen nimittäin käy usein niin, että se perheen ainoa vene menee ns. jakoon. Siinä vaiheessa kun kesä on hehkeimmillään ja laituri, jossa normaalisti seisoo oma rakas vene onkin tyhjä niin tulee aika luonnoton olo. Se, että itse on katsomassa tyhjää laituria tietäen, että sinulla on vene ja kesäloma, niin ensimmäiset kerrat vetävät kyllä mietteliääksi. Aikaisemmin vene on ollut aina saatavilla mutta jatkossa enää niin ei ole. Mutta ainakin itsellä tunne on positiivinen ja hyvä mieli, että vuosikymmenten aikana lapsille opetetut veneilytaidot eivät menneet hukkaan ja he voivat nyt aloittaa rakentamaan omaa veneilypolkuaan vaikka sitä kautta miten alussa kuvasin sitä. Alussa voi olla haasteitakin mutta kyllä se myös lisää luottamusta molemmin puolin, että antaa oman silmäteränsä seuraavalle sukupolvelle sitoumuksitta käyttöön ja toisaalta nuoret ymmärtävät veneen arvon ja sitotuvat pitämään matkalla huolta siitä. Homma toistuu jälleen ja toivottavasti taas jälleen ja jälleen ja näin harrastus jatkuu ja jatkuu sukupolvelsta toiseen. Tyhjä laituri on tyhjä laituri mutta jos hyvin käy, niin joskus jättävät edes kumiveneen vanhempien riemuksi. Tosin tässä tapauksessa airoja ei tietenkään jätetty….
Kuva 4: Onnistunut veneilyharrastuksen siirto seuraavalle sukupolvelle näyttää monesti tältä
Kun laituri tyhjenee viikonloppuisin jälkipolven toimesta niin täytynee olla vain tyytyväinen ja nauttia niistä kivoista muistoista, joita mieleen on jäänyt elämän varrella yhteisistä veneilyhetkistä ja toivoa, että lapsille jäisi vastaavasti samanlaisia muistoja. Samalla tulee kyllä myös ymmärrys siitä miten hieno harrastus veneily on ja mihin kaikkialle sillä pääsee. Ja tokihan niitä yhteisiäkin retkiä voi vielä aikuisenakin tulla.
Kun siis kannustat lapsia veneilyharrastuksen pariin jo lapsena, niin jonain päivänä saatat kohdata tyhjän laiturin sekä kummallisen, sekavan tunteen. Tällöin on parasta ottaa vain rauhallisesti ja todeta veneilevät lapset, joista sitten aikanaan kasvoi lopulta veneilevät aikuiset. Ei siis kannata harmitella vaikka aurinko paistaisikin.
Nautinnollista loppukesää!
t. Antti
